Tänään tunnustan itselleni asian, jonka olen tiennyt jo pitkään, mutta nyt vasta julkisesti myönnän- minä olen oikea ongelmakimppu. En tunne oloani hyväksi omana itsenäni ja siitä syystä varmaankin parisuhde ja työ on mitä on. Ja siitä syystä en tiedä mitä minä oikeasti haluan.

Joskus olisi todella mukava puhua minulle ulkopuolisen ihmisen kanssa asioista jotka painavat välillä mieltäni. Kavereiden kanssa voi puhua melko syvällisesti minuun vaikuttavista asioista, mutta kun tällä hetkellä kannan mukanani vielä yhden läheisen ihmisen taakkaa, kavereille puhuminen ei enää tunnu auttavan, enkä voi läheisen ihmisen tuntoja kenellekkään kolmannelle tutulle kertoa, vaikka ne painavat myös minua. Tätä asiaaa taytyy pohtia vielä ylhäisessä yksinäisyydessä, nyt aion keskittyä pelkästään minuun.

Viime viikolla elämässäni tapahtui yksi valoa tuova asia. Tai ei oikeastaan vielä edes tapahtunut, mutta ensi viikolla voin odottaa tietoa siitä, tapahtuuko jotain vai ei. En siis ole kuitenkaan raskaana :-) Vaan viime viikolla hain ohjelmaan nimeltä xtravaganza. Suomeksi sanottuna tämä ohjelma auttaa ylipainoisia ihmisiä painon pudotukseen ja eämänhallintaan. Minullekkin tuota painoa on kertynyt ylimääräistä reulusti yli 10 kg, joten siitä eroon pääseminen voi olla ensimmäinen askel myös muista taakoista eroon pääsemiseksi. Jostain se on minunkin aloitettava elämän hallnta ja muutos ja olen nyt päättänyt että ensimmäinen hallittu asia elämässäni olkoon painon hallinta. Ensiviikolla saan siis tietää, olenko päässyt mukaan ohjelmaan joka alkaa tammikuun viimeisellä viikolla.

Ja nyt päätän myös sellaisen asian, josta olen haaveillut jo jonkin aikaa, eli jos pääsen laihdutustavoitteeseeni vuoden sisällä, hankin itselleni nenälävistyksen. Päätös on aika kova, en nimittän ole aikaisemmin tietoisesti yrittänyt laihduttaa, ja myös laihdutustavoite on todella korkea. Mutta saa nähdä miten käy.

Tänään mieltäni askarruttaa työ ja siihen ajautuminen. Sillä sitä se varmaan suurimmalle osalle ihmisistä on, ajautumista. Töitä tehdään kai yleensä siksi, että rahan tulo olisi turvattu. Parhaassa tapauksessa työ antaa sisältöä elämään ja työn avulla ihminen voi kehittää itseään. Työn pitäisi kuitenkin olla mielekästä jotta sitä jaksaisi tehdä 63 (?) ikävuoteen asti. Mikä tekee työstä mielekästä? Mukavat työtoverit? hyvä työilmapiiri? hyvä palkka? Kaikki varmasti vaikuttavat osaltaan.

Pienenä haaveilin poliisin tai näyttelijän ammatista. Vanhempani uskoivat hyvän koulutuksen tuovan menestystä sekä varman työpaikan ja koska oli vaikutuksille alttis teini, menin lukioon. Koulumenestykseni oli "ihan hyvä", eli toisin sanoen olin keskiverto oppilas. Olin hieman parempi muita maantiedossa ja biologiassa kun taas matemaattiset aineet tuottivat pään vaivaa. Olin myös hyvä kuvaamataidossa ja musiikissa. Lukion viimeisenä vuonna oli valittava koulutussuunta ja tuleva ammatti. Kokemusta ei ollut kuin maatilan töistä, joten hain monelle erilaiselle alalle. Ensimmäisenä vaihtoehtona oli kulttuuri Amk Mikkelissä, toisena vaihtoehtona oli Teku ja kolmantena vaihtoehtona kätilökoulu Jyväskylässä. Ja menin sinne minne satuin pääsemään, eli Tekuun.

Minua ei ole koskaan voinut kutsua tekniikan ihmelapseksi. Ollessani 14 vuotias meille ostettiin mopo. Minä olin kiinnostuneempi hevosista kuin mopoista joten siskolleni 11 v. lankesi kuljettajan rooli. En ole koskaan ollut kiinnostunut tekniikasta muutenkaan ja matematiikka, fysiikka ja kemia tuottivat koulussa päänvaivaa. Miksi ihmeessä minä sitten valitsin ammatikseni teknisen alan?

Nyt olen valmistunut insinööri, minulla on vakituinen työpaikka ja hyvä palkka. Työtoverini ovat ihan ok, toiset ovat oikeasti mukavia ja toisten kanssa yritän tulla toimeen. Ja silti ottaa päähän rankasti. Stressiä on liikaa, tärkeimmät asiakkaat ovat todella "vittupäitä", vastuu ja paine työssä on valtava ja työ tulee jopa uniini. Nyt mietinkin että mitä jos olisin ruksittanut erilaiset vaihtoehdot hakulomakkeeseen vuonna 2000 parhaan ystäväni kerrostaloyksiön lattialla. Joimme kaverini kanssa Ofeliaa ja mietimme että mihin kaikkiin paikkoihin voisi hakea. Silloin ei tullut mieleenkään miettiä työn mielekkyyttä ja sisältöä, millaista työ olisi oikeasti vuonna 2008. Koulutuspaikan hakeminen oli jännittävä arvonta. Välivuosi tuntui turhalta ja jonnekkin oli päästävä. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Uskallanko tehdä sitä mitä oikesti haluan ja mihin minulla voisi olla lahjoja? Tiedänkö edes mitä minä oikeasti haluan tehdä? (En ainakaan tätä) Lähimmäiseni ovat sitä mieltä, että kun on yksi hyväpalkkainen ammatti, ei opiskelijaksi enää kannata ryhtyä. Talosäästökassaa olisi kartutettava ja muutenkin oltava "työssä käyvä mallikansalainen". Ja tässä sitä edelleen ollaan.  

... ihmissuhteet.

Selailin äsken muiden käyttäjien ajatuksia ihmissuhteista ja arjen tulemisesta suhteeseen. Mitä tarkoittaa arjen tuleminen suhteeseen, muuttuuko suhde tavalliseksi ja tylsäksi? Katoaako intohimo ja jäljelle jää kiintymys (jota myös rakkaudeksi kutsutaan) ihmistä kohtaan jonka kanssa olet jakanut elämän merkittäviä hetkiä? Lapsettomassa suhteessa  on helpompi arjen tultua kuvioihin vain vaihtaa kaistaa, eli todeta yhteisestä päätöksestä että -tämä oli tässä, kiitos ja moi. Lapsellisessa suhteessa jäädään yhteen perheen ja lasten takia.

Tai sitten se ei olekkaan niin. Elämässä kaikki ei ole niin helppoa ja yksinkertaista kuin toivoisin sen olevan. Vanhempani erosivat 23 avioliittovuoden ja monen yhteisen lapsen jälkeen koska äidiltä rakkaus loppui. Tottakai hän rakastaa edelleen meitä, lapsiaan, mutta isä tippui pois rakkauslistalta. Eron jälkeen olin vihainen ja katkera. Miten rakkaus voi loppua ihan yhtä-äkkiä? Miten toiselle voi tehdä noin? Valitsin puolen, olin puolueellinen ja äidilleni ilkeä lapsi. Purin tuntojani kihlatulleni ja olin todella sitä mieltä että ei rakkaus voi loppua yhtä-äkkiä. Ei vaan voi.

Tänään, oltuani parisuhteessa 5 vuotta 5 kuukautta alan ehkä ymärtää äitiäni paremmin. Arki astui suhteeseen. Tunnen itseni kylmäksi ja surulliseksi. Aamulla katsoin vieressäni nukkuvaa miestä ja ajattelin paljon. - Hän on ihan hyvän näköinen ja mukava. Hän on hyvä sängyssä. Hän on töissä ja varoissaan. Hän on musikaalinen ja urheilullinen. Arki hänen kanssaan on mukavaa. Meillä on hauskaa yhdessä. Mitä minä oikein tässä teen?

Olen varmaan nykyajan tunteeton ja kylmä "bitch". Ajattelen uraani mutta perhe on minulle kuitenkin tärkeä. En pidä huonosti käyttäytyvistä ihmisistä. Yritän sopia normaalin kansalaisen muottiin. Ja aamulla herätessäni en tuntenut miestäni kohtaan mitään. Paitsi jonkinlaista hellyyttä, joka ei minulle riitä. En tiedä, minkälaisia tunteita minun pitäisi tuntea ja annanko liian helposti periksi. Parisuhteemme on nykyään enemmänkin "kämppis suhde" eli olemme vain erittäin hyviä kämppäkavereita.

Minulla ei ole muita kokemuksia pitkistä parisuhteista. Aikaisemmat suhteet ennen nykyistä miestäni ovat olleet parin kuukauden suhteita tai yhden illan juttuja. Silloin kaipasin kovasti oikeaa toimivaa parisuhdetta ja parisuhteen tuomaa turvallisuutta. Olinkin todella onnellinen, kun kohtasin nykyisen mieheni ja hän tuntui niin sopivalta. Mutta nyt, 5v ja 5 kk jälkeen en tiedä mitä teen tai mitä tunnen. Selkein ajatukseni on -luojan kiitos meillä ei ole lapsia. Yhteinen säästökohde meillä on oma talo. Mutta onneksi ei ole vielä yhteistä velkaa. Tässä tilanteessa ero olisi "helppo toteuttaa" lukuun ottamatta petyneitä tunteita. Särkyneitä sydämmiä ei kuitenkaan ehkä tule. Ja onhan meillä akvaario, jonka jakaminen voi olla hankalaa.

Vai huolehdinko turhaan, onko tämä sitä arkea josta niin usein puhutaan?